Allekirjoittaneen aika Jatkoajan päätoimittajana päättyy, ja samalla tiensä päähän tulee myös Pöytälaatikko. Lämmin kiitos kaikille teille, jotka kävitte tätä blogia lukemassa ja kommentoimassa.

Jatkoajasta minä en katoa mihinkään, vaan jatkan aktiivisena rivimiehenä. Sivuston viikoittainen uniikkikävijöiden määrä on vakiintunut 160 000 kävijän paikkeille, ja luultavasti kävijäennätykset paukkuvat taas parin viikon päästä, kun SM-liigan siirtotakaraja on käsillä ja kiekkofanit kyttäävät kärsimättöminä viime hetken jymyuutisia. Kyllä tähän lehteen kelpaa jatkossakin kirjoitella. Tilastot ilmaisevat lahjomattomasti, että Jatkoajan toimituksen tekemälle työlle on tilausta, ja kai sitä työtä joku arvostaakin.

Jatkoaika voi hyvin ja lehti myös jatkaa hyvissä käsissä, joten siirryn sivummalle hyvillä mielin. Tsemppiä Kimmolle haastavaan työhön ja hyvää kiekkokauden jatkoa kaikille lukijoille!

Pöytälaatikko on ollut hiljaa kolmisen viikkoa, ja kiireideni vuoksi tauko jatkuu toistaiseksi määrittelemättömän ajan. Paluu tänne henkilökohtaiselle leikkikentälle tapahtukoon silloin kun on taas paremmin aikaa. Muuten Jatkoajan toimitus palvelee lukijoidemme tarpeita normaalin runsaaseen tahtiin. Pysykää kanavalla.

Aamulehden kolumnisti Kirvesmies on jälleen käyttänyt terävää kynäänsä ja puhuu kolumnissaan suomalaisen jääkiekkokeskustelun valmentajakeskeisyyttä.

Paljon tästä valmentajakeskeisestä suuntauksesta on velkaa Petteri Sihvoselle. Jonkin verran myös kiitollisuudenvelkaa, sillä julkisessa keskustelussa analyyttisyys ja taktinen pohdinta ovat lisääntyneet kohisten, mutta ilmiön ikävämpänä seurauksena valmentajista on tullut suositumpia puheenaiheita kuin pelaajista. Ei sen näin pitänyt mennä.

SM-liigaluotsit ovat niin vaativassa työssä, että heidän pitää olla vaativia. Pelaajille voidaan luetella jos jonkinmoisia ehtoja. Valmentajan näkemyksiä kunnioitetaan niin paljon, että niihin ei puututa ennen kuin tulee Raipen kapteeniarvon riistämisen kaltainen munaus tai jatkuvat surkeat peliesitykset, joiden jälkeen pohditaan työsuhteen jatkoa. Päävalmentaja on ehdoton auktoriteetti.

Näin siis Suomessa. Ruotsissa taas pelaajien laajemmat vapaudet ja demokraattisempi johtamistapa ovat juurtuneet syvälle. Elitserienin MODOa valmentava Harri Rindell luonnehtii suomalaista kulttuuria liian valmentajapainotteiseksi ja vertaa muutenkin maiden eroja IS Veikkaajassa:

”Ruotsissa kannatta välillä kysyä, pidetäänkö vapaaehtoiset jäät vai ei […]. Näin säästyy skismoilta, eikä se ole auktoriteetista pois. […]
Ruotsalaiset pelaaja ovat tottuneet ja kasvaneet vastuullisuuteen. Keskustelukulttuuri ei tarkoita sitä, että joka kerta äänestetään. Ei täällä joka kerta kysytä.”
- Harri Rindell, IS Veikkaaja, 11.11.2008

Rindell onkin naapurimaiden välisen kulttuurieron ilmeisin ilmentäjä. Mies, jota Suomessa pidetään värittömänä ja taustalla luimuilevana Kiva-Harrina, kun taas Ruotsissa hänen lempinimensä on Dirty Harry. Ruotsissa Rindell on huippusuosittu ja osaa ottaa sikäläisen median haltuunsa, kuten Ripa on lahden tuolta puolelta pariinkin kertaan raportoinut.

Sihvoslaisessa ilmapiirissä Rindellin kaltaiselle persoonalle ei ole tilaa. SM-liigajoukkueen päävalmentajapesti on niin pirun vakava juttu, että niille paikoille huumorimiehet eivät istu.

Minun mielestäni olisi tervetullutta, jos esimerkiksi Kai Suikkanen ei ahtaisi itseään liigavalmentajamuottiin vaan olisi valmis pieniin irtiottoihin kuten Hokissa. Suikkasen playoff-irokeesikampaus ei hevillä unohdu. TPS:n kaltaisessa ummehtuneessa ja ryppyotsaisessa organisaatiossa pieni rajojen rikkominen voisi tehdä vain hyvää.

En sano, että SM-liigapiireissä pitäisi kyseenalaistaa päävalmentajien statusta tai ajaa sitä alas, mutta hallittu vaikutteiden imeminen Ruotsista voisi olla ihan paikallaan. Jo pelkästään sen vuoksi, ettei suomalaisen kiekkovalmentajan kuva muuttuisi yhä stereotyyppisemmäksi ja muovautuisi ainoaksi malliksi heille, jotka joskus valmentajiksi aikovat.

Valmentajana pääsee julkisuuteen, johtamaan, esiintymään ja, mikä tärkeintä, käyttämään valtaa. Kaikkien paineidensa kanssa työ on kilpailuyhteiskunnassamme hyvin verrattavissa suuryrityksen johtotehtäviin. Ei se ihme ole, että ammatti houkuttelee.

Silti, toivottavasti maan lahjakkaimmat kiekkotyypit haluavat yhä mieluummin pelaajiksi kuin valmentajiksi.

Torstai on toivoa täynnä, mutta keskiviikko näemmä ei. Lyhyt katsaus päivän negailuihin:

* Matti Hagmanin lipsautus radiolähetyksessä. Tämä radiolipsautus jää elämään vuosiksi. Hakille pisteet siitä, ettei mokan tapahduttua vaiennut ja painunut hiljaa nurkkaan häpeämään, vaan jatkoi kritiikkiään perustellusti. HIFK on syvällä.

* Petteri Lehdon paljastukset KHL-seurojen vaikeuksista. Ilman tarkempia lähdeviittauksia en niele väitteitä tuollaisenaan, mutta sitä en epäile, etteivätkö venäläisseurojen talousmurheet voisi olla totta. Hyvä pointti myös riitautumisskenaariosta: milläköhän keinoilla yksittäinen pelaaja aikoisi venäläisseuran lakitupaan haastaa, jos edes suuri ja mahtava NHL ei tahdo saada oikeutta asioidessaan venäläisten kanssa (tapaus Radulov)?

* ”Jarkko Ruutu ruhjoi törkeästi”. Hyvin usein Ruutu saa aiheetta lokaa niskaansa, mutta tässä oli selkeä kyynärpään nosto ja typerä temppu. Onneksi Lapierrelle ei ilmeisesti käynyt pahasti. Mikä kuitenkin jäi riepomaan, niin Urheiluviikon läpeensä asenteellinen uutisointi ”törkeine sikailuineen” ja ”älyvapaine temppuineen”. Olisi kaiketi Torinon olympiakisojen aikaan pitänyt otsikoida uutinen: ”Ruutu oikeusmurhan uhriksi Jagrin äkkikyykistymisen ja munankuorikypärän takia”

* Arsi Piispasen lainapesti Pelicansiin. Vaikka Pelicans kärsii sentterivajeesta, tämä siirto on tuonut enemmän riemua tamperelaisten kuin lahtelaisten leiriin. Pelicansin seura- ja valmennusjohto eivät juuri nyt ole järin hyvässä huudossa.

No, kielteisen julkisuuden määrä on jotakuinkin vakio, joten jonkunhan on se tila täytettävä, kun alkukauden kestoaihe TPS taistelee urheasti kohti vastakkaista suuntaa.

Kävin ensimmäistä kertaa tällä kaudella Mestis-ottelussa paikan päällä. Järin hyvää mainosta Heinolan kiekkoilta ei minulle tarjonnut, sillä HeKi oli todella huono, vastustaja Jokipojat sentään mukiinmenevä.

Mielenkiinnoton ottelu ei silti ollut, eikä vähiten Pelicansin liigalainojen vuoksi. Niko Hovinen oli pikavisiitillä HeKissä, eikä pärjännyt kovin hyvin, mutta sen sijaan Jesse Rohtla vakuutti kiemuroillaan. Rohtlan tekemä avausmaali oli komea: pitkä kieputus hyökkäysalueen kulmassa, kierto keskelle ja terävä rannelaukaus etuyläkulmaan.

Rohtla, 20, on todella mielenkiintoinen pelaaja. Fyysisesti hän ei ole vielä valmis ottamaan paikkaansa liigassa, mutta kädet käyvät vinhasti, jalat liikkuvat sähäkästi ja laitapelissä hänellä on poikkeuksellisia kykyjä. Rohtla ei pelkää ahtaita kulmia, sillä hän pystyy tekemään niin nopeita käännöksiä kiekon kanssa, että karvaava mies saa päänsä pyörälle ja taklausta yrittävä voi mennä rytisten päin pleksiä.

Sattumoisin Rohtla tuo mieleeni kaksi nuorta miestä viime vuosien Tapparasta. Petri Kontiolan sen vuoksi, että hän rakastaa kiekon pitämistä ja haluaa intohimoisesti toteuttaa itseään, usein pelisysteemistä poiketen. Jori Lehterää taas Rohtla muistuttaa noiden hämmästyttävän sujuvien laitakäännösten vuoksi.

Mutta Rohtla ei ole yhtä lahjakas kuin Kontiola tai Lehterä. Sen vuoksi herääkin kysymys: kuinka paljon nuorelle miehelle pitää antaa vastuuta, jotta hän säilyttäisi kiekollisen tekemisen ilon ja parantuisi entisestään niissä asioissa missä on jo hyvä?

Kontiola tunnetusti sai Rauli Uramalta vapaat kädet, kiekon sai kuskata ylös miten halusi. Tulokset olivat hyviä, vaikka ymmärrettävästi taiteilijan ajatukset ketjukaverien kanssa eivät menneet joka kerta yksiin. Voisin kuvitella, että Lehterälläkin on ollut Uraman ja tämän työn jatkajan Mikko Saarisen mandaatilla varsin suuret vapaudet.

Rohtlan tapauksessa kehitys on selvästi kesken ja kaiken pitää lähteä pelaajasta itsestään. Mestis-valmentajat ottavat mielellään avun vastaan, mutta lainapelaajan varaan ei voi laskea liikaa, eikä valmentajilla ole aikaa paimentaa nuoren pelaajan kehitystä. Vastuuta pitää kuitenkin antaa, sillä puolustavassa roolissa pelaajasta ei ole hyötyä. On kova paikka pohtia, kuinka ison ruudun ja kuinka paljon vapauksia uskaltaa tarjota, että saisi parhaan hyödyn irti.

Mestiksessä nuorella pelaajalla on aikaa ja tilaa kokeilla kykyjään kiekon kanssa, mutta sitä voi olla jopa liikaa. Liigaan palatessa pitää taas tottua ahtauteen ja taistella tiensä nöyrästi esiin työnteon kautta. Ja taas vaaditaan valmentajalta täydellistä pelisilmää oikeanlaisen peluutuksen ja kannustuksen eteen.

Jesse Rohtla on varmasti Lahden ulkopuolella täysin tuntematon suuruus, eikä tämän kirjoituksen tarkoitus ole pönkittää sumeilematta hänen asemaansa. Lukijat hyvät, kertokaa tekin, keitä vastaavia väliportaalla talsivia nuoria lupauksia liigajoukkueiden reservissä piilee. Haluan uskoa, että tuntemattomia tulevaisuuden taitoniekkoja on enemmänkin.

Sarjatauon kunniaksi pikainen katsaus muihin maihin ja niissä pelaaviin suomalaisiin. Euroopan liigoissa pelaa joukko suomalaisia, jotka harvoin uutiskynnystä kotimaassaan ylittävät, vaikka pelit seuratasolla kulkevat erinomaisesti.

Sveitsissä härmän herrat ovat totutun hyvässä huudossa. Ketään ei varmasti yllätä, että Petteri Nummelin (20, 11+20=31) on pistepörssissä kakkosena ja viime kauden jokeritähti Tommi Santala (19, 2+21=23) lähes kärkikymmenikössä, mutta heidän väliinsä mahtuu yksi mies, joka on viihtynyt Sveitsissä jo vuodesta 2001 lähtien.

Ei kai kukaan Suomessa ole ehtinyt Kimmo Rintasta virtuoosimaisia kykyjä unohtaa, mutta 35-vuotiaan hirmutehot jaksavat silti aavistuksen yllättää. 19 ottelun saldo 17+11=28 on sellainen, että paremmassa tahdissa ovat vain Nummelin ja pörssikärkenä häärivä norjalainen Patrick Thoresen.

Myös Elitserienistä on syytä mainita pari positiivista yllättäjää, jotka Jarmo Korhosen ansiokkaassa katsauksessa jäivät maininnoitta. Yllättäjäjoukkue Röglen maalinsuulla päävastuun on kantanut Jere Myllyniemi, joka ei koskaan löytänyt kunnollista ykkösvahdin paikkaa SM-liigasta.

Elitserien-pistepörssin selkein yllättäjänimi taas on kärkikymmenikön tuntumassa oleva Luulajan Tommi Miettinen (18, 3+13=16). Tällä vauhdilla Miettinen, 32, liihottaa kohti uransa selkeästi parasta kautta. Sääli, että miehen sopimus jatkuu kevääseen 2010 asti, joten KalPa ei voi hankkia tätä kasvattiaan ryydittämään upeaa nousukauttaan.

Helppoja ja mediahuomioita herättäviä suomalaisnimiä Euroopan kentillä riittää, mutta Miettinen, Myllyniemi, Rintanen ja esimerkiksi Mestareiden liigaakin Slovan Bratislavassa pelaava Sasu Hovi eivät juuri ole suurlehtien sivuilla paistatelleet.

Se on ihan ymmärrettävää. Suomalaisia kiinnostavat ennen kaikkea maajoukkuepelaajat. Hovi ei koskaan noussut edes ykkösvahdiksi liigassa, Myllyniemi oli sellainen vain hetkittäin, Miettinen ja Rintanen taas ovat maajoukkueikänsä ohittaneita.

***

Maajoukkueesta puheen ollen, tämän viikon leijonamiehistössä ei kokeilupelaajia ole. Suomella on Nummelinista ja Sami Kapasesta lähtien iso kourallinen pelaajia, jotka terveenä ollessaan ovat MM-kisatason kaliiperia. Venäjän turnausjoukkue taas näyttää siltä, että voisi tuollaisenaan olla mitaleilla MM-kisoissa.

Uskallan sanoa, että Helsingissä marraskuisella Euro Hockey Tourilla ei ennen ole näin kovia miehistöjä nähty. Vaan kuinkakohan moni suomalaiskatsoja heitä jaksaa tarkkailla, kun peleistä vain yksi tulee suorana ilmaiskanavalta?

***

Lopuksi kehotus tutustua Jatkoajan uuteen blogiin, jos ette jostain syystä vielä Karhuherraan ole aiemmin tutustuneet. Jani Mesikämmen sai syyskuisessa Urheilulehdessä kunniamaininnan ”Suomen paras kiekkobloggari”, joten uskallan tamimaiseen tyyliin todeta, että mielestäni tämä oli Jatkoajalta kaappaus.

SM-liiga ehti vanheta puolitoista kuukautta ennen kuin ensimmäinen monon heilahdus kävi. Varsin normaalia, onhan ensimmäisen maaottelutauon ympärys perinteisesti hyvää potkusesonkia.

Hyvää sesonkia se on myös noin joka toiselle liigajoukkueelle pohdiskella pelillisen kriisin syitä. Jatkoajassa on viimeisen viikon aikana ruodittu Tepsin tilanteen lisäksi myös Ilveksen, Kärppien ja HIFK:n taaperrusta. Tuoreessa IS Veikkaajassa tapetilla ovat Jokerien ja Pelicansin vaikeudet. Eiköhän muuallakin urheilumediassa pulpahtele esiin joitain toisia kriisipesäkkeitä.

Suhdanteet vaihtuvat kovin nopeasti. Siitä ei ole kuin viikko, kun Veikkaaja ihan aiheellisesti hehkutti Tapparan päävalmentajan Mikko Saarisen selviytymistä alkukarikoista komeasti kuiville. Nyt Tappara taapertaa viiden ottelun tappioputkessa. Tuskastuneiden kädet hamuavat jo kriisi-leimasinta.

Kaikkein hulluinta tässä on se, että kohta kriisijoukkueeksi voi päätyä, vaikka sijoitus on ylempänä kuin ennen kauden alkua ennustettiin. Nälkä kasvaa syödessä.

Valmentajapotkujen spekuloinnissa villitkin skenaariot saattavat käydä toteen. Viime kaudella Ottawa Senators erotti John Paddockin päävalmentajan paikalta, vaikka joukkue oli itäisessä konferenssissa toisena ja runkosarjaa oli jäljellä alle 20 kierrosta. Ja kukapa olisi unohtanut Hannu Aravirran potkut HIFK:sta kesken playoffien 2005?

Tänä syksynä olen ilokseni havainnut, että kansalaiskeskusteluissa osataan nähdä yhä enemmän tulosten taakse ja perustella valmentajien potkuvaatimuksia. Jatkoajan keskustelupalstalla on elänyt jo pitkään ketju ”Hanlonille monoa”, kun taas Kari Jalosen asemaa kyseenalaistavat vain harvat. Sarjataulukkoa katsomalla tätä stadilaisten asetelmaa olisi vaikea uskoa todeksi. (Todettakoon, että Hanloniin kohdistuvat potkuvaatimukset ovat vakuuttavan tuloksellisuuden vuoksi vähentyneet, mutta muuten kritiikki jatkuu edelleen ja ihan aiheesta.)

Maaottelutauko on ovella. Se osuu mukavaan saumaan, sillä tässä vaiheessa jokainen seurajohtaja, valmentaja, pelaaja ja fani voi uskotella itselleen, että tauon aikana kaikki korjaantuu. Ja kun ei korjaannukaan, se vasta turhauttaa.

Kriisisykli jatkaa pyörimistään loputtomiin, mutta Hantta saanee jatkaa kilometritehtaalla yksinään kauden loppuun asti. Suikkasia ei kasva puissa muiden seurojen tarpeisiin, eivätkä ulkomaalaisvalmentajat ole tällä hetkellä järin hyvässä huudossa. Onneksi.

Siellä on nyt Jatkoajan etusivulla möllöttänyt tarina, jossa usealla suulla kehutaan KHL:ää maailman toiseksi parhaaksi liigaksi ja uskotaan sarjan kasvumahdollisuuksiin. Muutama sananen vielä siitä.

Vain pari viikkoa sitten minäkin sanoin täällä blogissa KHL:ää maailman toiseksi kovimmaksi liigaksi. Nyt, kun olen nähnyt niitä pelejä paikan päällä enkä pelkästään nettistreamien välityksellä, suhtaudun varovaisemmin tuon ylistävän ilmaisun käyttämiseen.

Olin kuullut KHL-otteluiden välisistä suurista tasoeroista, mutta sen toteaminen itse kahden päivän sisään aiheutti kunnon herätyksen. Lauantain TsSKA−Omsk oli sellaista taitokiekon näytöstä, ettei moista muualla näe. Sunnuntain Spartak−Barys kehnoa surfailua, vaikka kyse ei edes ollut häntäpään vaan keskikastin joukkueiden kohtaamisesta.

KHL:ssä on sama ongelma kuin Sveitsissä. Jokainen joukkue panostaa yhteen tai kahteen ketjuun, ja vitjat saattavat olla tähtisikermiä, mutta alemman kastin joukkueissa kolmos- ja nelosketjut eivät ole paljon Suomen Mestiksen tason yläpuolella. Myös maalivahti- ja puolustuspelissä on paikoin kammottavia aukkoja. Vanhoja valuvirheitä ei niin vain paikata rahalla.

Venäjä ei asuinpaikkana ole jääkiekkoilijoille samanlainen mörkö kuin ennen. Palkkaa tulee mukavasti ja rahalla on rakennettu myös kelpo asuinolot. Osa on valmis suosittelemaan Venäjää tutuilleen, kuten Jozef Stümpel minun artikkelissani, mutta Esa Pirnes tuo myös arjen karumpia puolia esiin Aamulehden jutussa.

Uskon KHL:n jatkavan kasvuaan vielä ainakin vuoden ajan, mutta NHL:n kunnolliseksi haastajaksi liigasta ei koskaan ole, korkeintaan pelaajia ryövääväksi kiusantekijäksi. En pidä todennäköisenä sitäkään, että yksikään venäläisseura ikinä liittyisi NHL:ään − ellei sitten jollain pala sillat KHL-organisaation nokkamiesten suuntaan.

***

Takaisin venäläiskiekkoilun hienoihin puoliin. Ensi sunnuntaina ja maanantaina Espoossa pelataan KHL-ottelut, joissa Riian Dinamo mittaa ensin AK Bars Kazanin ja sitten Lada Togliattin.

Kunpa suomalainen kiekkoväki tajuaisi käyttää tämän tilaisuuden hyväkseen. Etenkin sunnuntain matsilta on lupa odottaa jotain näkemisen arvoista, sillä Kazan on minun mielestäni koko KHL:n mielenkiintoisin nippu.

On siellä Jukka Hentunen, Niko Kapanen, entinen NHL-vahti Wade Dubielewicz ja viime vuoden Elitserienin-pistepörssivoittaja Tony Mårtensson, mutta se kaikkein kiinnostavin on tuhoa kylvävä ZZM-ketju. Jos ette nyt mene katsomaan, havahdutte Zaripovin, Zinovjevin ja Morozovin ihmetemppuihin sitten taas kun punakone kurittaa Leijonia MM-kisoissa.

Palasin tänään Moskovasta kotiin ja netin avattuani ensimmäisenä silmille hyppäsi uutinen Aleksei Tsherepanovin kuolemasta. Tuntui uskomattomalta, sillä vain pari päivää aiemmin olin paikan päällä todistamassa Tsherepanovin elämän viimeiseksi jäänyttä kokonaista ottelua, Moskovan TsSKA vastaan Avangard Omsk.

Ei Tsherepanov siinä ottelussa suuria tekoja esittänyt, mutta ei mikään viitannut siihenkään, että hänellä olisi vakavia vaivoja tai uhkia terveytensä kanssa. Miten tällaista voi tapahtua noin nuorelle kiekkoilijalle?

Venäjän kiekkoilusta on kuulunut suru-uutisia ihan tarpeeksi lyhyen ajan sisään. Kun ennen peliä jututin hallin ulkopuolella TsSKA:ta kannattavaa isää ja hänen kahta poikaansa, lämminhenkisen kiekkokeskustelun päätteeksi kolmikko vakavoitui ja halusi minun välittävän heidän terveisensä sinne minne ikinä kirjoitankin.

Maksim, Konstantin ja Oleg Ampodistov haluavat toivottaa kaikkea hyvää ja jaksamista Jussi Markkaselle ja hänen perheelleen.

Tekisi mieli sanoa, että rauha näiden liian nuorena nukkuneiden muistolle, mutta Tsherepanovin tapauksessa se on mahdotonta. Doping-epäilyt ovat jo nousseet esiin, ja niistä keskustellaan varmasti pitkään.

Kiekkojuttuja Venäjältä − aivan muista asioista kuin näistä tragedioista − on luvassa Jatkoaikaan myöhemmin tällä viikolla.

Elitserien saa Suomi-mediassa yllättävän vähän huomiota siihen nähden, kuinka lähellä pelit ovat ja kuinka paljon kovan luokan suomalaispelaajia siellä jääkiekkoilee, ulkomaalaisista tähdistä puhumattakaan. Jatkoaika pyrkii paikkaamaan tätä vajetta ja tarjoilee jämäkän Elitserien-kuukausikatsauksen.

Kiekkoväki on vuosikaudet enemmän tai vähemmän totisesti yrittänyt vertailla Euroopan jääkiekkoliigoja. Vuosikaudet SM-liiga on myös ollut vakavasti otettava kandidaatti maailman toiseksi kovimmaksi liigaksi, mutta nyt KHL on ajanut vastaansanomattomasti ohi, ja myös Elitserienin joukkueet ovat niin vahvoja, etteivät SM-liigasta muut kuin kärkiseurat kestä vertailua Ruotsin pääsarjaseurojen kanssa. Jotain olennaista Elitserienistä kuitenkin puuttuu. Siitä tämä kauden kynnyksellä julkaistu lista liigan kovanaamoista on paraatiesimerkki.

Okei, Toni Mäkiaho sopii jäähyhistoriansa vuoksi kovislistan kärkeen, vaikkei enää mikään pelote olekaan. Mutta että ”fyysinen” Marco Tuokko kolmantena ja ”pisteidentekijän ja koviksen yhdistelmä” Teemu Laine neljäntenä? Laine on kerännyt SM-liigakausinaan kohtuullisesti jäähyminuutteja, mutta eivät kai turhautuneet koukut ja estämiset sekä sukeltamiset ja suunsoitot tee miestä kovista?

Ruotsalaisten omasta sadosta listalle on korkealle päässyt Daniel Widing, joka on kyllä vahva kuin härkä, mutta ainakin Suomessa pelatessaan oli lauhkea kuin lammas.

Pohjanlahti on jääkiekkoilussa leveä kuilu. Jos Suomi on tyylillisesti kallellaan NHL:ään päin, Elitserien nojaa enemmän Tshekin ja Venäjän suuntaan. Taitokiekko jyrää leveissä kaukaloissa.

Tästä huolimatta ennakoin, että lähivuosina Ruotsi alkaa kallistua takaisin pohjoisamerikkalaisemman tyylin suuntaan. Keskeisimpänä syynä sille on maan hulppea juniorituotanto. Sundinin, Forsbergin, Näslundin ja kumppaneiden muodostaman kultaisen sukupolven jälkeen Ruotsi oli pitkään kriisissä kehnojen juniori-ikäluokkien kanssa, vaan ei enää. Elitserienissä on käynnissä näyttävä nuorten esiinmarssi. Lukekaa vaikka Ripan tekemästä ansiokkaasta katsauksesta.

Myös Pohjois-Amerikan valloitus on käynnistynyt supertähti Nicklas Bäckströmin johdolla. Kolmena viimeisenä vuonna NHL-varaustilaisuuksissa on ollut yhteensä seitsemän ruotsalaista ykköskierroksen varausta, suomalaisia vain yksi.

NHL-varaukset ovat tässä tilanteessa olennainen mittari. Nykyisen NHL-työehtosopimuksen aikana taalaliigan seurat ovat olleet varovaisempia varaamaan eurooppalaispelaajia. Se, että ruotsalaiset ovat menestyneet hyvin varaustilaisuuksissa, kertoo siitä, että maan juniorimylly on tuottanut hyvin pohjoisamerikkalaiseen pelityyliin soveltuvia pelaajia.

Parhaat ruotsalaislupaukset lähtevät tietysti NHL:ään, mutta osa heistä jää väistämättä Elitserieniin. Ja mikäs sinne on jäädessä, kun voi tehdä mukavaa tiliä kotimaassakin. Samaa ei voi sanoa SM-liigasta.

Elitserienin pohjoisamerikkalaistumista edistää myös se, että liigalla on imua Pohjoismaiden nousevien kiekkovaltioiden, Norjan ja Tanskan, parhaisiin pelaajiin. Niistä maista ei puhtaita taitopelaajia liiemmin tule, vaan kovalla työmoraalilla varustettuja taistelijoita, jotka sopivat pohjoisamerikkalaistyyliseen peliin.

Silloin Elitserien-seurat eivät enää tarvitse ylihintaisia suomalaispelaajia, joita markkinoidaan koviksina, vaikkeivät he sellaisia ole.